Mummo oopperassa

Ei sunnuntain elämystä voi jättää bloggaamatta, vaikka aiheesta onkin jo lennellyt viestejä sille sun tälle keskustelufoorumille. En tiedä kehtaanko koskaan vetää Idols-T-paitaa päälleni, mutta kylkiäislippua finaalikonserttiin tuli hyödynnettyä koko rahan edestä. Onnistuin ujuttamaan itseni noin metrin päähän lavasta, varsinaisen lavan ja jatkopalan väliseen kulmaukseen. Uhrautuvaisuuttahan se vain oli, kun salissa kuulutettiin, että ne tuolit pitäisi täyttää. Ei hassumpi paikka täristä mukana, kun finalistit vuorotellen seisoivat ihan vieressä omaa esitystä edeltävän mainostauon tai insertin ajan. Siitä sai "pari" aika hienoa valokuvaakin, vaikka kuvaaminen periaattessa oli kiellettyä. Kielto perusteltiin sillä, että kameran kanssa heiluminen näyttää typerältä TV:ssä, joten ehkei ollut ihan kuolemanrangaistuksen paikka räpsäytellä silloin, kun kuvaa salista ei välitetty maailmalle.



Finaalihan järjestettiin komeasti oopperatalolla. Minunlainen juntti tuskin ihan heti muuten sinne päätyisikään. Katsomo oli parvia myöten täynnä, ja yleisö osasi luoda aikamoista meteliä tarvittaessa. Hauska oli seurata varsinaisen shown lisäksi välihässäköitä ja ohjeistuksia ("kohta palataan mainostauolta ja silloin taputatte lujaa!"). Olo oli melkein kuin backstagella, kun paikalta näkyi esiripun taakse, missä pörröteltiin Parkkosen kuuluisia kiharoita ja kyllästettiin Arposen päätä lakalla. Itse lauluesitykset olivat melkein sivuosassa, mutta upeaa niitäkin oli seurata livenä. Ehkä sittenkin sykähdyttävintä oli saada heti moikkausyhteys omaan suosikkiin - ei tullut turhaan askarreltua Koop-kylttiä rintaan. Kärsin mielelläni sen, että näin lauluesitykset enimmäkseen selkäpuolelta, kun korvaukseksi sain olla ensimmäisenä vaihtamassa "hyvin meni"-peukalomerkkiä, kun kaveri kääntyi tuomaristosta poispäin.

Itse finaalikosertti oli huikea show, mutta tuloslähetys vielä sykähdyttävämpi. Katsomossa oli - pakko myöntää - musertava enemmistö Pete-kylttejä, joten veikkaan, että salissa itkettiin ja paljon, kun ennakkosuosikin yllättävä karsiutuminen paljastui. En vaan ehtinyt omalta itkultani huomata. Jännitys purkautui yhdistelmään ilon ja surun kyyneleitä, kun tärkein pääsi jatkoon, mutta unelmafinaali jäi toteutumatta. Anna on todennäköisesti kevyempi vastus, ja huomaan yllättäen siirtyneeni altavastaajan tukijoista lähes varman voittajan leiriin. Liikutusta pukkaa edelleen kun katson alla olevaa kuvaa, jossa vihoviimeisen finaalin tuore taistelupari valmistautuu näyttämään hämmentyneet naamansa tulevan sunnuntain TV-lähetyksen mainoksessa.



Tunnustan. Kuulun niihin "kolmekymppisiin böönoihin", joiden "pikkujoululibidoon" Koopin suosio tuomari-Jonen mukaan pohjautuu. Vaikka kuinka yritän väittää, että laulu se on mikä valloittaa, ei ne inserttien hurmaavat herrasmieshassuttelut voi olla vaikuttamatta. Sympaattisuus, josta tuomareiden suussa alkaa muodostua kirosana, on se lisätekijä, joka saa minut ja ilmeisesti aika monet muut hinkumaan lisää Koopin esityksiä. En todellakaan ole vielä niin mummo, että Rautavaaran tai Elviksen laulaminen olisi oikotie sydämeeni. Jotenkin tuo Arposen poika vaan herättää valitsemansa museobiisit henkiin. En tiedä muista böönoista tai mummoista (jäi epäselväksi olivatko nämä samaa epätoivottua äänestäjäkaartia vai tarvittiinko kaksi erillistä tätienergiakeskittymää tuhoamaan teineille varattu konsepti) mutta minä en ainakaan ihastunut biisivalintojen takia - pikemminkin niistä huolimatta. Siinä sitä on taktikointia kerrassaan vaikkapa 2030-luvun idoleille - kannattaa tässä nyt heti lähivuosina syntyä komeaääniseksi "hurmariksi", niin on melkein sama mitä laulaa.

Kommentit