Vain keikkamatkoilla...

Parin päivän takaisella Helsinki-visiitilläni filosofoin taas kerran sitä, miten keikkamatkojen viehätys kumpuaa paljosta muustakin kuin itse keikoista, tai niistä artisteista, joiden takia reissuun lähdetään. Vain "idolikeikkamatkalla" voi käydä niin, että ensimmäinen vastaantuleva tuttu kasvo on taannoinen Idols-menestyjä (ei se K-marketin kassa, vaikka Kampissa olikin). Pikkukaupungin tyttöä julkkisbongaukset jaksavat edelleen hymyilyttää, ja tokihan Idols-tähti on minun kiinnostavuusskaalani kärkipäätä.

Tuntia myöhemmin istuskelin itsekseni lounaalla ja selailin ilmaisjakelulehteä. Silmään osui ilmoitus aikuiskoulutusaiheisesta tapahtumasta, missä esiintyisi Voice of Finland -kilpailija Mikko Herranen. Keikkaan oli 25 minuuttia aikaa, ja matkaa Mannerheimintien ylitys ja muutama askel päälle. Kiihdytin lounassalaatin lapioimista naamaani, ja ehdin hyvin varaamaan eturivipaikkaa.

Mikko esitti duokitaristin kanssa kolme kappaletta, ja pidin kuulemastani. Turhan rajuksi tuomitsemani materiaali oli akustiseksi riisuttuna kaunista, ja Mikko se valloittavan erikoinen persoona, joka olisi minun käsitykseni mukaan voittanut Voicen ilman Mike Monroen Saara Aalto -interventiota. Ei minikeikka maailmaa mullistanut, mutta oli sateisen iltapäivän yllätyspiristysmomentti, jollaisia ei todellakaan tipahtele taivaalta suoraan syliin jos vain jumittaa kotikulmilla.

Matkani varsinainen tarkoitus oli käydä kuuntelemassa Markus Hämäläisen ja irlantilaistrubaduuri George Rigbyn muodostamaa duoa ravintola Vltavassa. George tunnetaan osasyyllisenä Elias Hämäläisen katusoittouran alkuun, joten voi sanoa, että keikkapäivässäni oli osatekijät "kaikista" laulukisoista - Voice of Finland -tähti, "X factorin" veli ja kaveri, sekä parikin Idols-finalistia. Ennakkoon oli tiedossa Ilpo Kaikkosen akustinen "jälkkärikeikka" - kiinnostavan kombon ansiosta en edes yrittänyt vastustaa kiusausta lähteä matkaan.

Vain keikkamatkoilla voi kokea näitä bonuskeikkoja, joille ei muuten tulisi lähdettyä, mutta aloitetaan nyt pääohjelmanumerosta. Olin kerran aiemmin käynyt George&Marcus -duoa kuuntelemassa, ja silloinkin matka tuli suunniteltua komboperusteella. Se, että Flute of Shame -kitaristi Jamesin soolokeikka olikin yllättäen peruuntunut, ei onnistunut latistamaan sen illan fiiliksiä. Loistava tunnelma toistui ja tiivistyi, ilman uutuudenviehätystäkin.

Markuksen laulun upeus on jo niin tuttua, että George pääsi hetkittäin säväyttämään jopa enemmän. Erityisesti raspiversiot parista Adelen biisistä olivat huikean yllättäviä ja yllättävän huikeita. Tosin jos illan setistä pitäisi yksittäinen lemppari poimia, niin olisihan se toki edelleen Markuksen bravuurien puolelta. Kitarakantriversiollaan AC/DC:n Highway to  Hell -kappaleesta hän ujuttautui jo viime syksynä lopullisesti sydämeeni, täysin omana itsenään eikä vain Eliaksen veljenä - sen biisin taika ei haihdu. Haasteena onkin nyt saada pidettyä itseni kotona edes joinain Markuksen Vltava-keskiviikkoina, mutta odottakaas vaan, jos taas osuu joku kohtalonomainen kylkiäiskeikka samaan iltaan...

Alkuillan pubikeikalta ehti mitä mainioimmin saman aukion toisella laidalla sijaitsevaan yökerho Lady Mooniin, jossa olen käynyt parilla Eliaksen keikalla, ja nyt siis Ilpo Kaikkosen. Olinhan vasta tykästynyt Ilpon biiseihin, ja utelias kuulemaan miten toimisivat livenä. Testin tulos oli hieman ristiriitainen. Ilpo sai kitaristi Gary Keskisen kanssa hetkittäin aivan mielettömän tunnelman aikaan - tulevan levyn näytebiisien perusteella iskelmän suuntaan kallistuva Ilpo yllätti järisyttävillä rock-rääkäisyillä. Parhaimmillaan iloisen energinen kahden kitaran revitys oli villimpää kuin mitä voisi odottaa kokonaiselta bilebändiltä.

Osan aikaa itse laulukin kuulosti erinomaiselta - ja osan aikaa epävireiseltä. Erityisesti radiohitti Kleinbus oli pienimuotoinen virekatastrofi. En ole niin asiantuntija, että osaisin sanoa oliko ylä- vai alavireinen - jotenkin vaan pielessä. Petyin toki hieman, kun niin kovasti toivoin, että levyäänellään hurmaava Ilpo olisi todistanut olevansa myös loistava live-laulaja. Nyt laulu jäi sinne kehityskelpoisen puolelle, mutta kokonaisfiilis keikasta plussalle. Epätodellisen upealla ulkonäöllään Ilpo saa keikkakuvausintoilijalta jokusen tekniikkavirheen anteeksi, ja rennon humoristisella läsnäolollaan vielä muutaman lisää. Kun vielä pari ihan uutta biisiä kuulostivat lupaavilta, huomaan odottavani Ilpon levyä entistäkin innokkaammin. Ja keikkoja oman bändin kanssa, jotta pääsisin arvioimaan laulun kehittymistä - tai sitten vaan nauttimaan hulvattomasta, pikkuviat hukuttavasta heittäytymisestä.