Eilisen aurinko

Olen tässä jokusen päivän luukuttanut Eilisen aurinkoa ja Auroran muita sinkkubiisejä. Se soi oli tämän vuoden ensimmäinen korvamato, ja Kulkijan laulu kulkee perässä. Että kuka Aurora? Niin kysyin itsekin kolmisen viikkoa sitten kun hänestä minulle vinkattiin. "Uusi urbaani laulaja-lauluntekijä" - vai niin. Kuvien kaunis nuori naisartisti yhdistettynä määritelmään "urbaani" kuulostaa mahdollisimman vähän minun jutulta, mutta nämä biisit nyt vaan takertuivat siihen malliin, että mietin jo miten pääsisin kokemaan niitä keikoilla. Oheisella soittolistalla on muuten tarkoituksella pari biisiä tuplasti, tasapainottamassa sitä, että yhdestä on kaksi versiota. Julma-Henri-räppäriversion kuunteleminen on minulle aivan erityisen omituista - ja tavallaan siksi erityisen kutkuttavaa.


Mutta on tässä kuviossa jotain tyypillistäkin, eli se, että joku positiivinen assosiaatio herätti kiinnostuksen. Kuulin Aurorasta hänen bändinsä kitaristilta, joka sattuu soittelemaan myös Ilpon kanssa. Taannoisella Lahti-keikalla tapaamani muusikko mainitsi talvikiireistään, joita Aurora on mukana aiheuttamassa. Nyt on sitten täysin mahdotonta ja myöhäistä tietää olisinko tykästynyt biiseihin ihan vaan radiosta kuulemalla, vai oliko kivan kitaristin kuuma vinkki kriittinen heräte. Samalla tavalla voin miettiä tietäisinkö koko kitaristista, jos juuri uuteen laulutuomarointiin ryhtynyt Olli Lindholm ei olisi Idols-kisassa vieraillessaan linkittänyt Ilpoa omaan ikisuosikkiini.

Minulla ei ole aavistustakaan, olinko kuullut Auroran kappaleita aiemmin - jos olin, en ainakaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Eilisen aurinko on näemmä soinut helmikuusta asti, mutta olen musiikkiasioissa aika ennakkoluuloinen - ehkä olen kääntänyt kanavaa heti kuullessani ensimmäiset "urbaanit" säkeet. Vastustukseni on kuin pinkeä ilmapallo - läpäisemätön, kunnes pieni tökkäisy räjäyttää sen pois kerralla. Tosin Kepa-assosiaatio Ilpon kohdalla oli ehkä ennemmin pikkukivi, joka kaiversi kolon, johon takertui isompi murikka, joka ajan virtauksessa hioi komean kuopan kallioon. Ilmapallo tai hiidenkirnu, aivan sama - pointti on se, ettei voi tykästyä sellaiseen, mistä ei mitään tiedä. Musiikki on vähän kuin ihminen - lähtökohtaisesti hyvää, mutta saattaa vaatia tutustumista. Jurompaankin työkaveriin kiintyy, ja kaipaa sitten, kun hän vuosien yhteiselon jälkeen vaihtaa maisemaa. Toisin kun työkaverin, artistin voi ohittaa huomioimatta, mutta ensikohtaamisen hyvä vire edesauttaa hyvää suhdetta molempiin - ja tässä tapauksessa "ystävyyteen" ei esittelyä kummempaa tarvittu.

Kivan sattuman kautta löytyneen musiikin juurtumisen syvyys jää nähtäväksi. En - onneksi - näe itseäni juoksemassa kymmeniä Auroran keikkoja, mutta tankkaan mielelläni iloa talveen ihastuttavista lauluista. Olisikin vaihteeksi kiva nauttia musiikista vähän kuin normaalit ihmiset - kuunnella levyä ja katsastaa lähikeikka tai pari. Hauskaa tässä on sekin, että levy on tulossa jo kolmen viikon päästä - kerrankin joku fanituksentapainen palkitsee heti, eikä tarvitse odotella vuosia, pahimmassa tapauksessa turhaan.

Keikallepäätymisessä on omat riskinsä, koska live-kokemushan se vasta koukuttaa, jos on koukuttaakseen. Tiedä miten erilaisia viime vuosien viikonloppuni olisivat olleet, jos erään Eliaksen ensimmäiset kunnon keikat eivät olisi olleet juuri minun kotikulmillani.

Joku syvällinen elämänviisaus tästä yrittää pulpahtaa pintaan. Ehkä jotain sinne päin, että kannattako isompiakaan päätöksiä murehtia niin valtavasti, kun pienet sattumat voivat ohjata ties minne. Olisiko koko elämäni ihan muuta ja muualla, jos yliopistoni pääsykoepäivänä olisi satanut, eikä tuleva kotipaikkani olisi houkutellut kesäisellä vehreydellään? Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja vaikka eilisen aurinko on laskenut länteen, kaaosteorian perhonen voi vielä räpäyttää siipiään sen jälkilämmössä.