Kadotaan kaupunkiin

Huomenna se sitten on - harvinaisen salamafanitukseni huipennus, eli Auroran levynjulkaisu, ja myös julkaisukeikka, jolle olen matkaamassa, jos ei mitään ihmeellistä estettä ilmene. Jostain se vain tuli - rauhallinen varmuus siitä, että tätä musiikkia minun pitää lähteä juhlistamaan. Tai nimenomaan ei pidä, vaan haluan.

Viime vuosien keikkahössötykseni ovat pyörineet tärkeiden tyyppien ympärillä. On ollut TV:n kautta tutuksi tulleita kisa-artisteja, ja heidän mukana elämääni ujuttautuneita muusikoita. Nyt on kerrassaan erikoista lähteä katsomaan ja kuuntelemaan laulajaa, josta ei todellakaan ole mitään hajua muuten kuin musiikin kautta. Tajusin pari päivää sitten haastatteluvideota katsellessani, että oli muuten ensimmäinen elävä kuva artistista, jos ei parin musiikkivideon vilkaisua lasketa, ja ensimmäinen kerta kun kuulin hänen puhuvan. Reaktioni oli suurin piirtein "okei, vaikuttaa ihmiseltä", ja pari pikkuihmistä ympärillä herätti sympatiaa (kivempi tykästyä perheenäitiin kuin pissistyyppiin). Tokihan tämän jutun pointti horjuu siinä, että bändissä soittaa yhden "tyypin" kautta tuttu kitaristi, jolta Aurorasta kuulinkin - keikkakuvista voinee jälkikäteen arvioida fanitinko enemmän Auroraa vai Pasia.

Pitkän kaavan fanitukseni ovat olleet rumasti sanottuna pakkomielteisempiä. Tyyppejä on nostettu jalustalle, ja rakastettu vielä enemmän, kun ovat astuneet siltä, ja lavalta, alas. Sen seurauksena musiikki ja keikat ovat tarjonneet suurempia tunteita, enimmäkseen hyvässä mutta hetkittäin pahassakin. Nyt hykerryttää ajatus siitä, että kerrankin musiikki on vain musiikkia - iloa ilman huolia, murheita, turhia toiveita, ja juuri siksi haluankin siihen heittäytyä. Tahdon tämän yhden keikkamatkan - ihan riippumatta siitä onko koko levy yhtä ihastuttava kuin sinkkubiisit.

Monen setin superkeikkoihin ja tuplakeikkailtoihin tottuneelle yksi pieni julkaisusetti voi olla vaisukin kokemus, mutta jos on, niin entä sitten? Sehän on todettu monesti ennenkin, että keikat ovat vain ihania tekosyitä lähteä liikkeelle, ja varsinainen ilo on siinä ympärillä. Moottoritie on kuuma, tai tässä tapauksessa junan raide, ja se vie jonnekin, missä saan olla jotain muuta kuin kotona - vapaa ja aistit avoinna. Suorastaan tarvitsen tätä juuri nyt, kun mies on monta viikkoa maanpaossa, ja isot lapset pyörivät enimmäkseen paremmassa seurassa. Tämä äiti voi siis vallan hyvin yhdeksi yöksi kadota kaupunkiin, josta on tullut niin rakas juuri keikkaseikkailuiden ansiosta.

Auroran Kadotaan kaupunkiin -albumin julkaisukeikka on siis huomenna perjantaina 23.1.2015 Helsingin Semifinalissa (eikö se ole melkein Tavastia? Siellä en nimittäin ole koskaan käynyt, mikä tällaiselle live-musiikin suurkuluttajalle on aika noloa).