- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Kun tämä blogi on muotoutunut jatkokertomukseksi vaiheistani live-musiikin suurkuluttajana, haluan väliin koota pienen historiikin - kerrata miten olen tälle tielle ajautunut. Muinaishistoria lienee jo aika tehokkaasti katettu: se oli Zero Ninea alkaen kunnon festarihurahduksesta keväällä 1986, ja Arja Korisevaa vuodesta 1989 - Tangomarkkinoita en tainnut vielä seuratakaan, mutta katosin tangomaailmaan syksymmällä Rannalla-kappaleen perässä.
Kun nyt ravaan jatkuvasti keikoilla, ja nimenomaan live-kokemukset sitouttavat artisteihin, tuntuu käsittämättömältä, että koko 30-vuotinen Zero Nine -historiani pohjautuu neljään keikkaan 1980-luvun lopulla. Zero Nineä luukutin teinikammarissani, ja Arjaa auton kasettisoittimella kun suhasin kodin ja opiskelupaikkakunnan väliä. Arjan konserteissa kävin suurin piirtein vuosittain, ja 1990-luvun puolivälissä rinnalle tuli Jari Sillanpää - hänkin vasta reilusti tangovoittonsa jälkeen.
Pikakelaan syksyyn 2005, jolloin ymmärsin heti ruveta seuraamaan Idols-kisan toista kautta (ensimmäisen löysin vasta kun kotikaupungissa alettiin intoilla Hanna Pakarisen lupaavasta etenemisestä). Karsintavaiheessa huomasin lähinnä hauskat Jääskeläisen kaksoset, joista Ilkka kisan voitti, mutta finaalilähetyksissä tykästyin Pete Seppälään. Finaalikonserttiin voittamiani lippuja en osannut käyttää - miten Helsinkiin olisi muka voinut matkustaa vain jonkun musajutun takia?
Pienesti olin kutenkin jo päässyt keikkailun makuun, mm. ensimmäisen Idols-kauden kärkikolmikon lähikeikoilla. Helsinginmatkakin tuli eteen seuraavana kesänä, kun voittoliput Jääskeläisten yksityiskeikalle olivat liian houkuttelevat ohitettavaksi. Kotiuduimme tyttären kanssa hauskaa reissukokemusta ja paria muhkeaa herkkukassia rikkaampina. Samana iltana Peten piti esiintyä jossain stadiontapahtumassa, mutta se peruuntui. Siinä kohtaa ajattelin, että se oli siinä - ehkä koko musiikkiura tai ainakin minun kiinnostukseni siihen.
Syksyn 2006 Elämä lapselle -konsertti TV:ssä muutti kaiken. Pete kosketti Sitruunaperhosellaan, ja olen monesti miettinyt miten erilainen hänen uransa ja varmaan minun fanitustaipaleenikin olisi ollut, jos biisi olisi ilmestynyt sinkkuna heti seuraavana päivänä eikä albumiraitana viikkoja myöhemmin. Tuskin olin liikutuksineni yksin, mutta muu yleisö ehti unohtaa. Minä muistin, ostin levyn, koukutuin sen herkyyttä ja hauskuutta sekoittaviin tarinateksteihin, ja kuuntelin niitä seuraavat pari vuotta putkeen.
Peten keikkailu starttaili hitaasti, ja minun vielä hitaammin, kunnes sattuma puuttui peliin. Minua oli juuri kyselty bussiretkelle Kevät-messuille, kun ilmeni, että Pete esiintyisi siellä. Hyppäsin kyytiin samalla logiikalla kuin monesti myöhemminkin: jos toiset voivat matkata Helsinkiin "vain" messuille, kai minäkin sitten keikalle. Tutustuin ensimmäisiin tärkeisiin faniystäviini, ja kuulin Peten laulua riittävästi ymmärtääkseni, että sitä kannattaisi kuulla lisää kunnon bändikeikalla. Sellainen Tapiolassa kesäkuussa 2007 laskettakoon keikkailuharrastukseni lähtölaukaukseksi. Seuraavan reilun vuoden aikana kolutut kymmenkunta keikkaa tuntuivat aivan holtittomalta hurjastelulta, kun olin edelliset kymmenen vuotta viettänyt tiiviisti lasten kanssa kotona, enkä nuorempanakaan viihtynyt baareissa.
Kesän 2008 jälkeen Pete katosi julkisilta keikkalavoilta, mikä juurrutti minuun tietynlaisen pessimismin - monille myöhempienkin suosikkien keikoille olen suunnannut "kuin viimeiselle". Melkoinen surutyö oli senkin hyväksymisessä, ettei toista levyä todellakaan ollut odotettavissa. Vieläkin käy joskus mielessä, että olisipa hienoa kuulla "perheenisä-Peten" tekstejä, kun ne omasta elämäntilanteesta etäiset nuoren miehen biletys- ja parinetsintäbiisit tekivät niin suuren vaikutuksen, mutta toivomaan en erehdy. Albumi on edelleen rakas satunnaisesti kuunneltuna, ja yksittäiset paluukeikat ilahduttavat, palauttamatta ikävää. Peten "taustabändin" eli O'Jessin keikoilla käyn ilolla edelleen.
Syksyllä 2008 patoutunut fanitusenergiani räjähti Koopin, neljännen Idols-kauden "hurmarin", ensimmäisestä live-vedosta, ja nyt osasin heittäytyä sen vietäväksi. Pari finaalikonserttimatkaa olivat huikeita elämyksiä, Koopin debyyttialbumin odottelu tajutonta täpinää, ja seuraavat vuodet melkoista keikkahurlumheita.
Kuvittelin, ettei sellaista voi kokea toiste, mutta sitten kolahti vielä kovempaa, tosin hitaammin hivuttaen. Olin vielä Koop-hurmoksessa, kun Elias rääkäisi pätkän Goo Goo Dollsia X factor -koelaulussa, ja tiesin sillä sekunnilla, että hän tulisi voittamaan kisan. Itse fanitin hillitysti, mutta minun tapauksessa "hillittykin" sisälsi jo kannustusreissun jäähallifinaaliin toukokuussa 2010.
Historia toistaa itseään, ja Eliaksenkin uran alkuun osui "se oli varmaan siinä" -hetki. Hänet nähtiin kotikaupungissani nimmareita jakamassa - eikä laulun laulua, kokeneelta katusoittajalta. Synkkä ensisinkkukaan ei vakuuttanut, ja olin valmis unohtamaan koko tyypin. Mutta taas kohtalo puuttui peliin. Eliaksen soolouran ensimmäinen bändikeikka oli Kotkassa samana viikonloppuna kuin Koopin keikka Flute of Shame -trionsa kanssa. Entisille kotikulmilleni olisin toki saattanut lähteä "vain" Eliaksen takia, mutta Koopin keikka toimi varmistuksena. Levy ilmestyi ennakkokuunneltavaksi samana päivänä, ja lähtötunnelmissa olin sille sydän avoinna. Yökerhokeikan jälkeen kirjoitin seuraavan, "kuuluisia viimeisiä sanoja" -tyyppisen Facebook-päivityksen:
"kotiutui ihmisten aikaan, onnellisena mutta jotenkuten täysjärkisenä. Ei (kai) tarvi ruveta reissaamaan ympäri maata Eliaksenkin perässä, mutta lähikeikoille ehdottomasti. Millos niitä nyt oliskaan... ai niin huomenna"
"Huominen" akustinen keikka isossa marketissa sinetöi kohtaloni, tai ainakin ison osan viikonlopuistani vuosiksi eteenpäin. Koop oli hurmannut yhtä paljon persoonallaan, hymyllään ja silmillään, mutta silmät kiinni tunnelmoiva trubaduuri lumosi äänellään ennenkokemattomalla tavalla. "Kombokohtalo" viskeli Koopin ja Eliaksen keikkoja reitilleni rinnakkain, ja viimeistään unelmailta, joka tarjosi molempia joulukuussa 2011, pakotti tunnustamaan, että tärkein oli vaihtunut. Kuudenkymmenen Koop-keikan paremmalla puolella Flute of Shame oli "nähty", ainakin perusbaarikeikkojen osalta - nyt kaipaan heiltä jotain erityistä, kuten taivaallisen akustiikan kirkkokonsertteja.
Viisi vuotta Eliaksen matkassa ovat olleet vaihteleva sekoitelma hurmosta live-musiikista ja pettymyksiä levymusiikin viipymisestä. Keikkalistan täydentyminenkin on ollut niin epävarman epäsäännöllistä, että tosiaan on menty lukuisille keikoille "kuin viimeiselle". Viimeistään viimeisin vuosi on lannistanut kannustustani, johon aikoinaan heittäydyin koko sydämelläni, ja nähtäväksi jää noustaanko tästä - käynnistyykö järisyttävän lahjakkaan muusikon ura koskaan kunnolla, ja osaanko enää innostua mukana.
Jo Kotkan ensikeikoilla veljen taustalla soittaneen ja myöhemmin oman massiivisen kappaleen keikkahistoriaani kirjoittaneen Markuksen originaalimpaa uraa en uskalla edes toivoa. Paras vaan nauttia toimivasta cover-touhusta, ja olla kiitollinen, kun jaksan innostua vielä 60. keikan kyllästymispelkojen jälkeenkin. Ja siitä, ettei historia ole toistanut itseään liian täsmällisesti, ja tämän toisen ihanan bonusbilebändin elämääni tuonut artistikin on vielä jotenkuten aktiivinen.
Tätähän tämä on viime ajat ollut - sen ajatuksen prosessointia, että tunnun tavalla tai toisella menettävän tärkeät artistini. Jos ura ei pääty, se ainakin hidastelee niin, että lumous ehtii hälventyä ja kasvan eri suuntaan. Ehkä heittäydyn liikaa - ainakin liikoihin keikkoihin - ja poltan fanitukseni loppuun. Miten nyt sitten tämä viime aikoina pahiten koukuttanut "kisa-artisti", Kaikkosen Ilpo? Onko minulla enää parikymmentä hyvää reissua jäljellä, jos palailin juuri laskujeni mukaan 35. keikalta?
Elämä näyttää, mutta ainakin tarinan alku eroaa edellä kuvatuista suurista hurahduksista. Ilpo ei vienyt järkeäni yhdellä TV-vedolla eikä lumonnut parilla hypnoottisen hienolla keikalla, vaan koukutuin hitaasti, nimenomaan musiikin kautta. Ensimmäistä levyä ehdin luukuttaa vuoden-pari ennen kuin keikkailu lähti lapasesta, enkä ole kyllästynyt siihen vielä kolmantenakaan vuonna.
Kaikki nämä vuodet olen tuskaillut sen ajatuksen kanssa, että rakkaiden idolien musiikkityyli etääntyy omasta maustani, enkä pahimpien fanitushöyryjen hälvettyä automaattisesti rakastakaan uutuuksia. Koopin myöhempiä EP-levytyksiä olen ihaillut tavallaan ulkopuolisena, ja pelkään, että Eliaksen lauluille, kun ja jos ne vihdoin julkaistaan, voi käydä samalla tavalla. Englanninkieli vieraannuttaa, ja laulut ovat ikäänkuin liian hienoja minulle - suomipop- ja iskelmäjunttiuteni olen totta tosiaan joutunut viime vuosina kohtaamaan ja hyväksymään.
Ilpon tulevan albumin - todellakin, kaikkien pettymysten jälkeen uskon sen tulevan! - kappaleet tuntuvat täydellisen omilta ja oikeilta, useimmat jo ensikuuntelulla. Tämä jo julkaistu kesähumppahan vaati toki uusintakierroksen silkasta hämmästyksestä, mutta muut ovat tavallaan tavanomaisempia, mutta sitäkin persoonallisempia, riemastuttavilla tai liikuttavilla tarinateksteillä. Noiden muiden "suurtapausten" uusia kappaleita olen rakastanut siksi, että ne ovat heidän kappaleitaan - Ilpon uusia rakastan suoraan ja sellaisenaan, ihastuttavan mutkattoman helposti, ja siinä sivussa nakitun yhä pahemmin niiden tekijään.
Kun nyt ravaan jatkuvasti keikoilla, ja nimenomaan live-kokemukset sitouttavat artisteihin, tuntuu käsittämättömältä, että koko 30-vuotinen Zero Nine -historiani pohjautuu neljään keikkaan 1980-luvun lopulla. Zero Nineä luukutin teinikammarissani, ja Arjaa auton kasettisoittimella kun suhasin kodin ja opiskelupaikkakunnan väliä. Arjan konserteissa kävin suurin piirtein vuosittain, ja 1990-luvun puolivälissä rinnalle tuli Jari Sillanpää - hänkin vasta reilusti tangovoittonsa jälkeen.
Pikakelaan syksyyn 2005, jolloin ymmärsin heti ruveta seuraamaan Idols-kisan toista kautta (ensimmäisen löysin vasta kun kotikaupungissa alettiin intoilla Hanna Pakarisen lupaavasta etenemisestä). Karsintavaiheessa huomasin lähinnä hauskat Jääskeläisen kaksoset, joista Ilkka kisan voitti, mutta finaalilähetyksissä tykästyin Pete Seppälään. Finaalikonserttiin voittamiani lippuja en osannut käyttää - miten Helsinkiin olisi muka voinut matkustaa vain jonkun musajutun takia?
Pienesti olin kutenkin jo päässyt keikkailun makuun, mm. ensimmäisen Idols-kauden kärkikolmikon lähikeikoilla. Helsinginmatkakin tuli eteen seuraavana kesänä, kun voittoliput Jääskeläisten yksityiskeikalle olivat liian houkuttelevat ohitettavaksi. Kotiuduimme tyttären kanssa hauskaa reissukokemusta ja paria muhkeaa herkkukassia rikkaampina. Samana iltana Peten piti esiintyä jossain stadiontapahtumassa, mutta se peruuntui. Siinä kohtaa ajattelin, että se oli siinä - ehkä koko musiikkiura tai ainakin minun kiinnostukseni siihen.
Syksyn 2006 Elämä lapselle -konsertti TV:ssä muutti kaiken. Pete kosketti Sitruunaperhosellaan, ja olen monesti miettinyt miten erilainen hänen uransa ja varmaan minun fanitustaipaleenikin olisi ollut, jos biisi olisi ilmestynyt sinkkuna heti seuraavana päivänä eikä albumiraitana viikkoja myöhemmin. Tuskin olin liikutuksineni yksin, mutta muu yleisö ehti unohtaa. Minä muistin, ostin levyn, koukutuin sen herkyyttä ja hauskuutta sekoittaviin tarinateksteihin, ja kuuntelin niitä seuraavat pari vuotta putkeen.
 |
| Pete Seppälä @ Tapiola Garden 9.6.2007 |
Peten keikkailu starttaili hitaasti, ja minun vielä hitaammin, kunnes sattuma puuttui peliin. Minua oli juuri kyselty bussiretkelle Kevät-messuille, kun ilmeni, että Pete esiintyisi siellä. Hyppäsin kyytiin samalla logiikalla kuin monesti myöhemminkin: jos toiset voivat matkata Helsinkiin "vain" messuille, kai minäkin sitten keikalle. Tutustuin ensimmäisiin tärkeisiin faniystäviini, ja kuulin Peten laulua riittävästi ymmärtääkseni, että sitä kannattaisi kuulla lisää kunnon bändikeikalla. Sellainen Tapiolassa kesäkuussa 2007 laskettakoon keikkailuharrastukseni lähtölaukaukseksi. Seuraavan reilun vuoden aikana kolutut kymmenkunta keikkaa tuntuivat aivan holtittomalta hurjastelulta, kun olin edelliset kymmenen vuotta viettänyt tiiviisti lasten kanssa kotona, enkä nuorempanakaan viihtynyt baareissa.
Kesän 2008 jälkeen Pete katosi julkisilta keikkalavoilta, mikä juurrutti minuun tietynlaisen pessimismin - monille myöhempienkin suosikkien keikoille olen suunnannut "kuin viimeiselle". Melkoinen surutyö oli senkin hyväksymisessä, ettei toista levyä todellakaan ollut odotettavissa. Vieläkin käy joskus mielessä, että olisipa hienoa kuulla "perheenisä-Peten" tekstejä, kun ne omasta elämäntilanteesta etäiset nuoren miehen biletys- ja parinetsintäbiisit tekivät niin suuren vaikutuksen, mutta toivomaan en erehdy. Albumi on edelleen rakas satunnaisesti kuunneltuna, ja yksittäiset paluukeikat ilahduttavat, palauttamatta ikävää. Peten "taustabändin" eli O'Jessin keikoilla käyn ilolla edelleen.
 |
| Heikki Paasonen, Ellen Jokikunnas, Anna Puustjärvi & Koop Arponen Idols-finaali 14.12.2008 |
Syksyllä 2008 patoutunut fanitusenergiani räjähti Koopin, neljännen Idols-kauden "hurmarin", ensimmäisestä live-vedosta, ja nyt osasin heittäytyä sen vietäväksi. Pari finaalikonserttimatkaa olivat huikeita elämyksiä, Koopin debyyttialbumin odottelu tajutonta täpinää, ja seuraavat vuodet melkoista keikkahurlumheita.
Kuvittelin, ettei sellaista voi kokea toiste, mutta sitten kolahti vielä kovempaa, tosin hitaammin hivuttaen. Olin vielä Koop-hurmoksessa, kun Elias rääkäisi pätkän Goo Goo Dollsia X factor -koelaulussa, ja tiesin sillä sekunnilla, että hän tulisi voittamaan kisan. Itse fanitin hillitysti, mutta minun tapauksessa "hillittykin" sisälsi jo kannustusreissun jäähallifinaaliin toukokuussa 2010.
Historia toistaa itseään, ja Eliaksenkin uran alkuun osui "se oli varmaan siinä" -hetki. Hänet nähtiin kotikaupungissani nimmareita jakamassa - eikä laulun laulua, kokeneelta katusoittajalta. Synkkä ensisinkkukaan ei vakuuttanut, ja olin valmis unohtamaan koko tyypin. Mutta taas kohtalo puuttui peliin. Eliaksen soolouran ensimmäinen bändikeikka oli Kotkassa samana viikonloppuna kuin Koopin keikka Flute of Shame -trionsa kanssa. Entisille kotikulmilleni olisin toki saattanut lähteä "vain" Eliaksen takia, mutta Koopin keikka toimi varmistuksena. Levy ilmestyi ennakkokuunneltavaksi samana päivänä, ja lähtötunnelmissa olin sille sydän avoinna. Yökerhokeikan jälkeen kirjoitin seuraavan, "kuuluisia viimeisiä sanoja" -tyyppisen Facebook-päivityksen:
 |
| Heikki Paasonen & Elias Hämäläinen X factor-finaali 16.5.2015 |
"Huominen" akustinen keikka isossa marketissa sinetöi kohtaloni, tai ainakin ison osan viikonlopuistani vuosiksi eteenpäin. Koop oli hurmannut yhtä paljon persoonallaan, hymyllään ja silmillään, mutta silmät kiinni tunnelmoiva trubaduuri lumosi äänellään ennenkokemattomalla tavalla. "Kombokohtalo" viskeli Koopin ja Eliaksen keikkoja reitilleni rinnakkain, ja viimeistään unelmailta, joka tarjosi molempia joulukuussa 2011, pakotti tunnustamaan, että tärkein oli vaihtunut. Kuudenkymmenen Koop-keikan paremmalla puolella Flute of Shame oli "nähty", ainakin perusbaarikeikkojen osalta - nyt kaipaan heiltä jotain erityistä, kuten taivaallisen akustiikan kirkkokonsertteja.
Viisi vuotta Eliaksen matkassa ovat olleet vaihteleva sekoitelma hurmosta live-musiikista ja pettymyksiä levymusiikin viipymisestä. Keikkalistan täydentyminenkin on ollut niin epävarman epäsäännöllistä, että tosiaan on menty lukuisille keikoille "kuin viimeiselle". Viimeistään viimeisin vuosi on lannistanut kannustustani, johon aikoinaan heittäydyin koko sydämelläni, ja nähtäväksi jää noustaanko tästä - käynnistyykö järisyttävän lahjakkaan muusikon ura koskaan kunnolla, ja osaanko enää innostua mukana.
Jo Kotkan ensikeikoilla veljen taustalla soittaneen ja myöhemmin oman massiivisen kappaleen keikkahistoriaani kirjoittaneen Markuksen originaalimpaa uraa en uskalla edes toivoa. Paras vaan nauttia toimivasta cover-touhusta, ja olla kiitollinen, kun jaksan innostua vielä 60. keikan kyllästymispelkojen jälkeenkin. Ja siitä, ettei historia ole toistanut itseään liian täsmällisesti, ja tämän toisen ihanan bonusbilebändin elämääni tuonut artistikin on vielä jotenkuten aktiivinen.
 |
| Ilpo Kaikkonen @ Teerenpeli Lahti 21.5.2015 |
Elämä näyttää, mutta ainakin tarinan alku eroaa edellä kuvatuista suurista hurahduksista. Ilpo ei vienyt järkeäni yhdellä TV-vedolla eikä lumonnut parilla hypnoottisen hienolla keikalla, vaan koukutuin hitaasti, nimenomaan musiikin kautta. Ensimmäistä levyä ehdin luukuttaa vuoden-pari ennen kuin keikkailu lähti lapasesta, enkä ole kyllästynyt siihen vielä kolmantenakaan vuonna.
Kaikki nämä vuodet olen tuskaillut sen ajatuksen kanssa, että rakkaiden idolien musiikkityyli etääntyy omasta maustani, enkä pahimpien fanitushöyryjen hälvettyä automaattisesti rakastakaan uutuuksia. Koopin myöhempiä EP-levytyksiä olen ihaillut tavallaan ulkopuolisena, ja pelkään, että Eliaksen lauluille, kun ja jos ne vihdoin julkaistaan, voi käydä samalla tavalla. Englanninkieli vieraannuttaa, ja laulut ovat ikäänkuin liian hienoja minulle - suomipop- ja iskelmäjunttiuteni olen totta tosiaan joutunut viime vuosina kohtaamaan ja hyväksymään.
Ilpon tulevan albumin - todellakin, kaikkien pettymysten jälkeen uskon sen tulevan! - kappaleet tuntuvat täydellisen omilta ja oikeilta, useimmat jo ensikuuntelulla. Tämä jo julkaistu kesähumppahan vaati toki uusintakierroksen silkasta hämmästyksestä, mutta muut ovat tavallaan tavanomaisempia, mutta sitäkin persoonallisempia, riemastuttavilla tai liikuttavilla tarinateksteillä. Noiden muiden "suurtapausten" uusia kappaleita olen rakastanut siksi, että ne ovat heidän kappaleitaan - Ilpon uusia rakastan suoraan ja sellaisenaan, ihastuttavan mutkattoman helposti, ja siinä sivussa nakitun yhä pahemmin niiden tekijään.
Kommentit
Lähetä kommentti