Valtakunta

Musiikkimaailmaani mahtuu muutama suurempi artistitapaus, ja pari vuotta sitten Aurora ujuttautui joukkoon täysin yllättäen. Se soi sattui vaan olemaan täydellinen täsmäosuma elämääni, johon musiikin taika on vaikuttanut ehkä enemmän kuin mikään, omien lasten syntymän jälkeen. Auroran matkassa olen kokenut useita hienoja hetkiä, ja tulevaa albumia kohtaan innostus oli automaattinen - kunnes muuttui lieväksi hämmenykseksi.

Tyyli on muuttunut. Haastatteluissa on pompahdellut minulle uusi termi, "dance hall", ja tuotannossa kuuluu ties mitä tehosteita enemmän kuin eläviä soittimia. Onhan debyytinkin soitinlista lyhyt - kolmella raidalla kitara ja kahdella trumpetti - mutta "biitit" soljuvat lempeästi keinuttaen, elektronisuutta korostamatta. Jo toisen tulemisen ensisinkku Kaikki mitä näät varoitti, että tulossa olisi enemmän laululta huomiota varastavia ja minulle vieraita soundeja. Kappale vaati muutaman sulattelukierroksen, mutta rakastuin siihen, kuten suuri yleisökin - sitä on kuunneltu jo platinalevyyn oikeuttavat neljä miljoonaa kertaa. Seuraava Sä hiffaat -single on kultalevykannassa eli yli kahdessa miljoonassa, kesäinen Täydelliset yli miljoonassa, ja viimeisimmät Spessuu settii ja Sä lupasit puolessa, yhteensä.

Tuntuu naurettavalta vetää näistä tilastoista johtopäätelmiä laskusuunnasta - ovathan nuo alhaisimmatkin lukemat monelle artistille haaveita. Kaikki on suhteellista, ja Aurora sai - toki jo vuosia musiikin parissa työskenneltyään - niin räjähdysmäisen alkuvauhdin uralleen, että pieni tasaantuminen lienee väistämätöntä. Kuvio on vaan nostanut pintaan omia traumojani alan raakuudesta. Kulta- ja platinalevytkään eivät näköjään takaa artistin myöhemmille julkaisuille radiosoittoa.

Auroran piti olla se suosikki, jonka urasta minun ei tarvitse olla tippaakaan huolissaan. Enkä sinänsä olekaan - aiemmat jättihitit ja levy-yhtiön tuki kannattelevat, kun artisti itse jatkaa hyvää työtä. Sen sijaan ajatuksiini livahti epäilys siitä miten itse pysyn mukana. Tyyppiin tykästyttyäni olen avoin uudelle, mutta onko tyyli muuttumassa liikaa?

Albumin odotus tuotti pari pettymystäkin. Biisilistalta puuttui kappale, johon ehdin ihastua syksyn keikoilla. Aurora saattoi spiikata jotain "ei albumiraita" -tyylistä, mutta korjasin sen mielessäni "ei sinkkulohkaisuksi". Vieläkään en käsitä miten niin hieno laulu olisi voitu tuomita levylle kelpaamattomaksi jo kuukausia ennen julkaisua. Rakkaustarina, jossa on haasteita, mutta palataan "Satamaan" koskettaa henkilökohtaisemmin kuin albumin ääripäät: täydellinen parisuhdeidylli ja katkera ero.

Lisäksi ehdin jo pitkään pitää itsestäänselvyytenä sitä, että suuntaisin seuraavallekin levynjulkaisukeikalle, kun ensimmäinen oli niin ikimuistoinen. Sitten sellaista ei järjestettykään, ainakaan siinä mielessä kun itse julkaisukeikan ymmärrän (toisaalta en ehkä olisi sille päässytkään, kun julkaisupäivä osui poikani vanhojentansseihin, mikä sekin hieman häiritsi ennakkointoiluani). Julkaisujuhla eli ennakkokuuntelu "bileratikassa" oli erilaisen ainutlaatuinen ja hieno kokemus, jossa onnekseni sain olla mukana, mutta eihän muutama biisi DJ:n säestyksellä vastaa kunnon bändikeikkaa. Sitäkin mietin, että ovatko bändikeikka-ajat nyt kokonaan takana. Onko uusi materiaali sovitettu niin elektroniseksi, että mainiot soittajat jäävät kokonaan matkasta?

Aurora @ Bileratikka (Valtakunta-albumin ennakkokuuntelu) 16.2.2017

Tulipahan murehdittua kaikenlaista tilanteessa, missä pitäisi vain olla kiitollinen siitä, että olen saanut suosikkiartistin uuden albumin käteeni ja kuunneltavaksi. Kaikki tämä vahvistaa filosofiaani, että fanitus on sattumien summa ja toisaalta tahtoasia. En tiedä oliko tutun kitaristin maininta artistista välttämättämätön alkusysäys tälle tarinalle, vai olisiko Se soi syöksynyt sydämeeni radion kautta muutenkin. Ellinoora todisti Leijonakuninkaallaan, että sekin on mahdollista. Siitä olen kuitenkin valitettavan varma, ettei Valtakunta-albumilla ole vastaavanlaista tajunnanräjäyttäjää, joka olisi valloittanut minut täysin ilman ennakkokiinnostusta. Onneksi osasin odottaa, onneksi tahdoin kuunnella, ja saan rakastua haikeankauniiseen Juoksuhiekkaan, voimaannuttavaan Näytä niille! -kappaleeseen, ja varmasti vähitellen koko levyyn. Jopa nimiraitaan, joka alkuun saa sisäisen feministini nikottelemaan (otanko Valtakunnan "hallitsemisen" hieman turhan kirjaimellisesti?).

Musiikkimaailmassani teemat tapaavat liittyä toisiinsa, ja pienoinen kriisini Auroran tyylinmuutoksesta saattaa kummuta tulevan viikon odotuksista. Ilpo julkaisee yllättäen uutta musiikkia, ja tiedote aiheesta leväytti silmäni lautasiksi: hänkin on ryhtymässä räppäämään. Fanitus on tosiaan tahtoasia, ja pienissä muutoksissa elän taatusti mukana, mutta voiko "konepop" ikimaailmassa upota yhtä syvälle sydämeeni kuin Hei elämä! -albumin "juureva iskelmä"? Innostukseeni sekoittuu aavistus pelkoa: noustaanko Kiitoradanpäästä uusiin hienouksiin, vai olenko hukkaamassa "sielunmusiikkini"?