- Hae linkki
- Sähköposti
- Muut sovellukset
Viime tarinan Rymy-reissu oli niin onnistunut, että suunnittelin uusintaa heti viikon päähän. BNC sai kuitenkin vetää tutut Mulligans-settinsä ilman minua, eikä päätöstä tarvinnut arpoa pitkin iltaa - karmea sää sinetöi sen heti kun sain auton tielle. En ajelisi lisätuntia Kouvolaan ja toista mokomaa takaisin aamuyöllä, vaan nauttisin rauhassa alkumatkan "testikeikasta". Haastavaa sieltä olisi ollut kesken poistuakin.
Lapsuuden Karhulasta Lappeenrantaan asettuneena olen ajanut lukemattomia kertoja Luumäen motellin ohi. Konkurssin hiljentämän motellin tiloissa avattiin viime keväänä hotelliravintola Salpa, ja puolisen vuotta myöhemmin valtatien uusi linjaus jätti sen "keskelle ei-mitään", maaseutukunnan laitamille. Kai siellä jotain asutusta ympärillä on, muttei sellaista, missä liikkuisi ihmisiä talvisena lauantai-iltana. Paikkaan pitää oikeasti haluta ja varta vasten mennä.
Showtimea oli lupailtu 22-23 välille, ja aikavälin alkupuolikkaan istuin komeassa ravintolasalissa yksin. Tarjoilija päivysti itsekseen baarin puolella. Kun bändi saapui lavalle tekemään viimeisiä virityksiä, viereiseen pöytään ilmestyi kolme henkeä, ja pari muuta seuruetta perään. Kymmenkunta meitä sitten oli, koko illan, ja yksi illan helmistä, Autiosaari, soi kovin osuvissa puitteissa.
Olen jokusen keikkaraportin yhteydessä tuskaillut vähäisen yleisön kommentointia. Tavallaan se on naurettava pelko, kun blogilla lienee noin kolme lukijaa, mutta mitä jos joku maininta kuitenkin osuu väärän ihmisen silmään? Pelkään, että keikanjärjestäjien joukossa on sellaisia, jotka laittavat säät, etäisyydet ja tipattomat tammikuutkin esiintyjän syyksi. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö bändi menestyisi keskustapubissa, kuten Lappeenrannan Lampussa, josta keikan jälkeen muusikoille vinkattiin, tai saman Salpa-ravintolan kesäterassilla, huikean järvimaiseman äärellä. Tammikuun tuiskuyönä taksimatkojen päähän houkuttelisi varmaan vain joku Antti Tuisku.
Enpä minäkään olisi lähtenyt minkä tahansa bilebändin keikalle, mutta Remmi on taas näitä muiden suosikkieni "esittelemiä", hopeatarjottimella eteeni kannettuja houkutuksia. "Rudolf Remmi" -taiteilijanimen taustalta paljastuu Pete Tolonen, johon törmäsin laulamassa Mika Ikosen rinnalla Hyvinkää All Stars -konsertissa (Muistan, Kaunis Peto). "XL5-Pete" olisi ehkä herättänyt uteliaisuutta muutenkin, mutta ainakin "Mikan bändikaverina" hän ansaitsi minut paikalle. Bonuksena bassoa soitti Ilpon taustalta tuttu Sami Kujala - trion rumpalia en sentään tuntenut ennestään.
Remmi on mainoslauseensa mukaan "puoliakustinen jukebox-periaatteella toimiva bändi Hyvinkäältä". Mikan ja Käsityöläisten "soitetaan mitä vaan" -tyyli oli viety vielä askeleen pidemmälle, kun yleisökin kutsuttiin osallistumaan. Melko hillitysti homma lähti liikkeelle, kun yleisöä oli se kourallinen, mutta "Jukkis" uskaltautui seurueensa yllyttämänä lavalle useamman kerran. Vakuuttavasti hän lauloi, mutta toivoin kuulevani enemmän bändin omaa solistia - ehkä live-karaoke tästä syystä lakkaisi pidemmän päälle ihastuttamasta.
Kertakokemuksena konsepti oli kuitenkin niin hauska, että halusin itsekin tarttua tilaisuuteen. Biisilistalta silmääni osui Ainutkertainen, sen ehkä myöhemmin yöllä Kouvolassa soineen rakkaimman version kunniaksi. Muutaman karaoke-vedon kokemuksella bändin kanssa laulaminen vaati heittäytymistä iloiseen itsensähäpäisyyn - ja samalla riemastuttavaan kokemukseen. Kuvittelen räpiköineeni säkeistöissä nuottien läheisyydessä, ja kun tipahdin nousussa kertosäkeeseen, Pete komppasi turvallisena vierellä, kannustaen hymyillen maaliin.
Koko keikka oli mainio - bändi ei vähätellyt vähäistä yleisöä vaan loi tilanteeseen sopivan, leppoisan tunnelman. Mutta kai se oli nimenomaan yhdessä laulaminen ja halaus siitä selvittyäni, joilla taas yksi solisti valtasi vuokrakopperon sydämestäni. Aika näyttää jääkö Tolonen asumaan, mutta ainakin seuraan nyt mielenkiinnolla bändin käänteitä - sehän on jopa juuri julkaisemassa omaa materiaalia! Vaikka keikalla kuultiin vain lainattua, esimakua albumista antava Apina ilmestyi pian perään. Yksinkertaisen tarttuvasta renkutuksesta olen löytävinäni syvempää, kuulijan tulkinnan varaan jäävää sanomaa, mutta siitä lisää kohta.
Seuraava Riistina-retki oli hakattu kalenteriini aikoja sitten, talven toistaiseksi ainoana julkisena Ilpo-keikkana kohtuullisen matkan päässä, jopa lähellä - harvoin riittää reilun tunnin ajelu per suunta. Seuralainenkin oli lupautunut, mutta sairastui, joten ajelin yksin, illan artistin soittolistan hoivissa. Olen toistellut sitä, miten arvokkaita nimenomaan Ilpon laulut ja keikat ovat olleet mielentilalleni, ja nyt olin enemmän "sielunhoidon" tarpeessa kuin koskaan.
Menemättä edelleenkään yksityiskohtiin, jatkan edellisen tarinan avautumista työuupumuksesta. Parin "viimeisen pisaran" myötä se rysähti niin pahaksi, että stressikierre oli pakko katkaista. Päivät olin pörrännyt jotenkuten, mutta itkuiset yövalvomiset ajoivat lääkäriin. Edellisellä tapaamisella olin vielä vastustellut sairaslomaa ajatuksella, että tauolla kasaantuvat työt vain pahentaisivat tilannetta. Se, jos mikä, on selvä oire! Keikkaa edeltäneen iltapäivän vietin viskellen työasioita kollegoiden huoleksi, kokonaiseksi kuukaudeksi. Parin viikon sairaslomaa täydentää odotettu lomamatka, joka on nyt tarpeellisempi kuin sitä varatessani saatoin kuvitella.
Taustalla on lukuisia aitoja stressitekijöitä pidemmältä ajalta - on melkeinpä ihme, että romahdin vasta nyt - mutta myös "turhia murheita". Oma "ruma apinani", jonka kapinaa minun täytyy ruveta tosissani taltuttamaan, on taipumus ahkeraan murehtimiseen - ajoissa, etukäteen, ja sellaisistakin asioista, jotka eivät millään lailla ole minun käsissäni. Vastaavaa on välähdellyt tämän blogin aihepiirissäkin, mutta nämä huolehtimiskohtaukset ovat sentään vain hetkellistä liikavälittämistä eivätkä tällaisia, lamaannuttavia. Ajauduin umpikujaan, missä en osannut pyytää apua, mikä oli erityisen onnetonta siinä mielessä, että pyytäminen on merkittävä osa toimenkuvaani: pitäisi saada muita tekemään asioita, usein vielä oman työnsä ohessa.
"Taidan sen väkivalloin ulos kaivaa, ja hyvälle ololle tilaa raivaa" (Apina).
Ilpon keikka oli toipumiselle unelmastartti. Edellisen kyläbaarikokemuksen jälkeen huolehdin (doh!), löytäiskö yleisö paikalle - aivan turhaan. Sataman valot -ravintola on tiiviimmässä taajamassa ja selvästi asemansa vakiinnuttanut. Yhdeksältä oli jo ruokailijoitakin useammassa pöydässä, ja kymmeneltä keikan alkaessa tupa täynnä. Ilpo viimeisteli saapuessani soundcheckiä, ja sain heti vaihdettua pikakuulumiset. Se oli sikäli poikkeuksellista, että olen ylivarovainen keikkaan valmistautuvien häiritsemisessä, mutta siinä tilanteessa jotenkin erityisen tarpeellista. Sain kuulla varovaista lupausta tulevasta ja myös mainita omasta tilanteestani. Eipähän artisti ihmettelisi miksi vollottaisin, jos niin sattuisin keikan aikana tekemään.
Ei itku kaukana ollut. Tiukimmin se puristi kurkkua ensimmäisen setin päättäneen Hei elämä! -kappaleen aikana: "laulussa on voimaa joka kantaa mua läpi synkän talven jälleen kevääseen". Ilpon musiikki on kannatellut minua jo monta talvea, ja sen teho on tallessa, vaikka nyt hieman upposinkin. Määräsin siltä seisomalta itselleni tehokuurin tässä välilla hieman kevyemmälle kuuntelulle jäänyttä sielunmusiikkia.
Juuri nyt olen eniten kiitollinen "kriisiterapiasta", mutta oli keikka muutenkin mielettömän hieno. Yhden miehen orkesterilla mentiin - duokaveri oli aloitellut suoraa Putous-lähetystä samoilla hetkillä kun starttasin kohti Ristiinaa. Vaikka bändi on komein kokoonpano ja duo rakkain, trubaduurin showsta ei puutu mitään. Ja vaikka nyt olen intoillut toiveisiin heittäytyvistä live-jukebokseista, arvostan Ilpon ammattiylpeydellä timanttiseksi treenattua ohjelmistoa. Ristiinan juhlakansa otti sen riemulla vastaan ja sai enemmän kuin oli baarin puolesta tilattu. Satuin nimittäin sivukorvalla kuulemaan keskustelua illan aikataulusta. Moni muu olisi ehkä täyttänyt kolmetuntisen viivyttämällä aloitusta ja venyttämällä taukoa, mutta Ilpo tarjosi kolmannen setin. Sekaan mahtui ihanan paljon omaa tuotantoa - Terveiset sinne taivaaseen oli tämän yleisön äänekkäin toive.
Toisella tauolla osuin juttusille keikkaa hillitysti nurkkapöydästä seuranneen naisen kanssa. Hän oli hurauttanut - Ilpon saman päivän Instagram-mainoksen innottamana - Lemiltä, eli lähes saman matkan kuin minäkin. Ilmeisen vaikuttunut hän oli keikasta, ja innoissaan artistista, vaikkei ollutkaan vahtinut vajavaista keikkalistaa, jolta tämä sentään löytyi jo aikoja sitten (musiikki-intoilussa on monia tasoja ja tapoja, ja omani lienevät omistautuvimmasta päästä). Ainoa, mikä jäi illassa harmittamaan, oli se, ettei vaihdettu yhteystietoja - en edes ehtinyt hihkaista, että minut löytää kyllä Ilpo-yhteyksistä. Sen verran tiiviisti olen hänen some-kanavilleen tuppautunut. Harvoin Ilpo itse on kuviini tarttunut, ja sydämessä läikähti, kun hän lainasi niitä juuri nyt.
Päätöskaneettina olisi ihana todeta, että keikan jälkeen nukuin kuin lapsi ja kaikki oli taas onnellisesti. Ei elämä vaan ihan niin mene. Aamukolmelta nukahdettuani heräsin seitsemältä murehtimaan, koomasin parin tunnin iltapäiväunet, ja naputtelen nyt aamuyöllä tätä loppuun. On parempi valvoa tämän parissa kuin pyöriä sängyssä huolehtimassa kaikesta mikä jäi töissä levälleen. Uupumuksen kanssa painin vielä tovin, mutta sen tunnustaminen ja otteen irrottaminen lienee jo iso askel kohti parempaa. Pian valkenevan maanantain tavoitteena on käydä normaalisti jumpassa (liikunta on toinen pelastukseni), ja ennen sitä pitkällä rauhallisella kävelyllä, varmimmin hyvää oloa tuova Hei elämä! korvanapeissa.
Lapsuuden Karhulasta Lappeenrantaan asettuneena olen ajanut lukemattomia kertoja Luumäen motellin ohi. Konkurssin hiljentämän motellin tiloissa avattiin viime keväänä hotelliravintola Salpa, ja puolisen vuotta myöhemmin valtatien uusi linjaus jätti sen "keskelle ei-mitään", maaseutukunnan laitamille. Kai siellä jotain asutusta ympärillä on, muttei sellaista, missä liikkuisi ihmisiä talvisena lauantai-iltana. Paikkaan pitää oikeasti haluta ja varta vasten mennä.
Showtimea oli lupailtu 22-23 välille, ja aikavälin alkupuolikkaan istuin komeassa ravintolasalissa yksin. Tarjoilija päivysti itsekseen baarin puolella. Kun bändi saapui lavalle tekemään viimeisiä virityksiä, viereiseen pöytään ilmestyi kolme henkeä, ja pari muuta seuruetta perään. Kymmenkunta meitä sitten oli, koko illan, ja yksi illan helmistä, Autiosaari, soi kovin osuvissa puitteissa.
 |
| Remmi (Mertsi Tuomainen ja Sami Kujala) @ Ravintola Salpa Luumäki 27.1.2018 |
Olen jokusen keikkaraportin yhteydessä tuskaillut vähäisen yleisön kommentointia. Tavallaan se on naurettava pelko, kun blogilla lienee noin kolme lukijaa, mutta mitä jos joku maininta kuitenkin osuu väärän ihmisen silmään? Pelkään, että keikanjärjestäjien joukossa on sellaisia, jotka laittavat säät, etäisyydet ja tipattomat tammikuutkin esiintyjän syyksi. Minulla ei ole pienintäkään epäilystä, etteikö bändi menestyisi keskustapubissa, kuten Lappeenrannan Lampussa, josta keikan jälkeen muusikoille vinkattiin, tai saman Salpa-ravintolan kesäterassilla, huikean järvimaiseman äärellä. Tammikuun tuiskuyönä taksimatkojen päähän houkuttelisi varmaan vain joku Antti Tuisku.
 |
| Pete Tolonen / "Rudolf Remmi" |
Remmi on mainoslauseensa mukaan "puoliakustinen jukebox-periaatteella toimiva bändi Hyvinkäältä". Mikan ja Käsityöläisten "soitetaan mitä vaan" -tyyli oli viety vielä askeleen pidemmälle, kun yleisökin kutsuttiin osallistumaan. Melko hillitysti homma lähti liikkeelle, kun yleisöä oli se kourallinen, mutta "Jukkis" uskaltautui seurueensa yllyttämänä lavalle useamman kerran. Vakuuttavasti hän lauloi, mutta toivoin kuulevani enemmän bändin omaa solistia - ehkä live-karaoke tästä syystä lakkaisi pidemmän päälle ihastuttamasta.
Kertakokemuksena konsepti oli kuitenkin niin hauska, että halusin itsekin tarttua tilaisuuteen. Biisilistalta silmääni osui Ainutkertainen, sen ehkä myöhemmin yöllä Kouvolassa soineen rakkaimman version kunniaksi. Muutaman karaoke-vedon kokemuksella bändin kanssa laulaminen vaati heittäytymistä iloiseen itsensähäpäisyyn - ja samalla riemastuttavaan kokemukseen. Kuvittelen räpiköineeni säkeistöissä nuottien läheisyydessä, ja kun tipahdin nousussa kertosäkeeseen, Pete komppasi turvallisena vierellä, kannustaen hymyillen maaliin.
Koko keikka oli mainio - bändi ei vähätellyt vähäistä yleisöä vaan loi tilanteeseen sopivan, leppoisan tunnelman. Mutta kai se oli nimenomaan yhdessä laulaminen ja halaus siitä selvittyäni, joilla taas yksi solisti valtasi vuokrakopperon sydämestäni. Aika näyttää jääkö Tolonen asumaan, mutta ainakin seuraan nyt mielenkiinnolla bändin käänteitä - sehän on jopa juuri julkaisemassa omaa materiaalia! Vaikka keikalla kuultiin vain lainattua, esimakua albumista antava Apina ilmestyi pian perään. Yksinkertaisen tarttuvasta renkutuksesta olen löytävinäni syvempää, kuulijan tulkinnan varaan jäävää sanomaa, mutta siitä lisää kohta.
Seuraava Riistina-retki oli hakattu kalenteriini aikoja sitten, talven toistaiseksi ainoana julkisena Ilpo-keikkana kohtuullisen matkan päässä, jopa lähellä - harvoin riittää reilun tunnin ajelu per suunta. Seuralainenkin oli lupautunut, mutta sairastui, joten ajelin yksin, illan artistin soittolistan hoivissa. Olen toistellut sitä, miten arvokkaita nimenomaan Ilpon laulut ja keikat ovat olleet mielentilalleni, ja nyt olin enemmän "sielunhoidon" tarpeessa kuin koskaan.
Menemättä edelleenkään yksityiskohtiin, jatkan edellisen tarinan avautumista työuupumuksesta. Parin "viimeisen pisaran" myötä se rysähti niin pahaksi, että stressikierre oli pakko katkaista. Päivät olin pörrännyt jotenkuten, mutta itkuiset yövalvomiset ajoivat lääkäriin. Edellisellä tapaamisella olin vielä vastustellut sairaslomaa ajatuksella, että tauolla kasaantuvat työt vain pahentaisivat tilannetta. Se, jos mikä, on selvä oire! Keikkaa edeltäneen iltapäivän vietin viskellen työasioita kollegoiden huoleksi, kokonaiseksi kuukaudeksi. Parin viikon sairaslomaa täydentää odotettu lomamatka, joka on nyt tarpeellisempi kuin sitä varatessani saatoin kuvitella.
Taustalla on lukuisia aitoja stressitekijöitä pidemmältä ajalta - on melkeinpä ihme, että romahdin vasta nyt - mutta myös "turhia murheita". Oma "ruma apinani", jonka kapinaa minun täytyy ruveta tosissani taltuttamaan, on taipumus ahkeraan murehtimiseen - ajoissa, etukäteen, ja sellaisistakin asioista, jotka eivät millään lailla ole minun käsissäni. Vastaavaa on välähdellyt tämän blogin aihepiirissäkin, mutta nämä huolehtimiskohtaukset ovat sentään vain hetkellistä liikavälittämistä eivätkä tällaisia, lamaannuttavia. Ajauduin umpikujaan, missä en osannut pyytää apua, mikä oli erityisen onnetonta siinä mielessä, että pyytäminen on merkittävä osa toimenkuvaani: pitäisi saada muita tekemään asioita, usein vielä oman työnsä ohessa.
"Taidan sen väkivalloin ulos kaivaa, ja hyvälle ololle tilaa raivaa" (Apina).
Ilpon keikka oli toipumiselle unelmastartti. Edellisen kyläbaarikokemuksen jälkeen huolehdin (doh!), löytäiskö yleisö paikalle - aivan turhaan. Sataman valot -ravintola on tiiviimmässä taajamassa ja selvästi asemansa vakiinnuttanut. Yhdeksältä oli jo ruokailijoitakin useammassa pöydässä, ja kymmeneltä keikan alkaessa tupa täynnä. Ilpo viimeisteli saapuessani soundcheckiä, ja sain heti vaihdettua pikakuulumiset. Se oli sikäli poikkeuksellista, että olen ylivarovainen keikkaan valmistautuvien häiritsemisessä, mutta siinä tilanteessa jotenkin erityisen tarpeellista. Sain kuulla varovaista lupausta tulevasta ja myös mainita omasta tilanteestani. Eipähän artisti ihmettelisi miksi vollottaisin, jos niin sattuisin keikan aikana tekemään.
 |
| Ilpo Kaikkonen @ Sataman valot Ristiina 10.2.2018 |
Ei itku kaukana ollut. Tiukimmin se puristi kurkkua ensimmäisen setin päättäneen Hei elämä! -kappaleen aikana: "laulussa on voimaa joka kantaa mua läpi synkän talven jälleen kevääseen". Ilpon musiikki on kannatellut minua jo monta talvea, ja sen teho on tallessa, vaikka nyt hieman upposinkin. Määräsin siltä seisomalta itselleni tehokuurin tässä välilla hieman kevyemmälle kuuntelulle jäänyttä sielunmusiikkia.
Juuri nyt olen eniten kiitollinen "kriisiterapiasta", mutta oli keikka muutenkin mielettömän hieno. Yhden miehen orkesterilla mentiin - duokaveri oli aloitellut suoraa Putous-lähetystä samoilla hetkillä kun starttasin kohti Ristiinaa. Vaikka bändi on komein kokoonpano ja duo rakkain, trubaduurin showsta ei puutu mitään. Ja vaikka nyt olen intoillut toiveisiin heittäytyvistä live-jukebokseista, arvostan Ilpon ammattiylpeydellä timanttiseksi treenattua ohjelmistoa. Ristiinan juhlakansa otti sen riemulla vastaan ja sai enemmän kuin oli baarin puolesta tilattu. Satuin nimittäin sivukorvalla kuulemaan keskustelua illan aikataulusta. Moni muu olisi ehkä täyttänyt kolmetuntisen viivyttämällä aloitusta ja venyttämällä taukoa, mutta Ilpo tarjosi kolmannen setin. Sekaan mahtui ihanan paljon omaa tuotantoa - Terveiset sinne taivaaseen oli tämän yleisön äänekkäin toive.
Toisella tauolla osuin juttusille keikkaa hillitysti nurkkapöydästä seuranneen naisen kanssa. Hän oli hurauttanut - Ilpon saman päivän Instagram-mainoksen innottamana - Lemiltä, eli lähes saman matkan kuin minäkin. Ilmeisen vaikuttunut hän oli keikasta, ja innoissaan artistista, vaikkei ollutkaan vahtinut vajavaista keikkalistaa, jolta tämä sentään löytyi jo aikoja sitten (musiikki-intoilussa on monia tasoja ja tapoja, ja omani lienevät omistautuvimmasta päästä). Ainoa, mikä jäi illassa harmittamaan, oli se, ettei vaihdettu yhteystietoja - en edes ehtinyt hihkaista, että minut löytää kyllä Ilpo-yhteyksistä. Sen verran tiiviisti olen hänen some-kanavilleen tuppautunut. Harvoin Ilpo itse on kuviini tarttunut, ja sydämessä läikähti, kun hän lainasi niitä juuri nyt.
Päätöskaneettina olisi ihana todeta, että keikan jälkeen nukuin kuin lapsi ja kaikki oli taas onnellisesti. Ei elämä vaan ihan niin mene. Aamukolmelta nukahdettuani heräsin seitsemältä murehtimaan, koomasin parin tunnin iltapäiväunet, ja naputtelen nyt aamuyöllä tätä loppuun. On parempi valvoa tämän parissa kuin pyöriä sängyssä huolehtimassa kaikesta mikä jäi töissä levälleen. Uupumuksen kanssa painin vielä tovin, mutta sen tunnustaminen ja otteen irrottaminen lienee jo iso askel kohti parempaa. Pian valkenevan maanantain tavoitteena on käydä normaalisti jumpassa (liikunta on toinen pelastukseni), ja ennen sitä pitkällä rauhallisella kävelyllä, varmimmin hyvää oloa tuova Hei elämä! korvanapeissa.
Kommentit
Lähetä kommentti